30. maaliskuuta 2012

Järjestä ja tunteista.

Talo saapui sähköpostiini. Etuoven vahtipalvelu ilmoitti auliisti, että hakuehtojani vastaava talo löytyisi nyt valikoimista.

Kun muuttaa vanhempiensa kotipaikkakunnalle, talon valinnassa ei paina vain kunto ja hinta, vaan myös etäisyys sukulaista. Omien lasteni kannalta etäisyys mummilasta saisi olla lyhyt, mutta oman henkisen hyvinvointini kannalta on ehdottoman tärkeää, ettei talolta toiselle ole suoraa näkö- eikä kuuloyhteyttä. Nyt myyntiin saapuneen talon sijainti oli lähestulkoon optimaalinen, joskin siinä sietokykyni rajoilla. Etäisyyttä jää varmaan alle 400 metriä, mutta olemme eri kaduilla, ja korttelin kulmaus estää näköyhteyden. Testattu on, molemmin puolin.

Hunajaa äänessäni soitin appiukolle ja tiedustelin kiireisen miehen mahdollisuuksia tulla ekspertiksi kanssani asuntonäytölle. Mieheni kanssa olemme kuin kuuro ja sokea, toinen katsoo vain pihaa ja toinen tv-liitännän paikkaa. Järjen ääntä edustavan appiukon kanssa koin olevani varmemmilla vesillä.

Talo oli viehättävä. Ruma, kyllä, mutta vain ulkoapäin. Talon viehättävyys piilee osittain siinä, että se rakennettiin yhden perheen käyttöön vuonna 1949, ja tuo sama perhe asutti sitä ns. luontaiseen poistumaansa saakka. Taloa on siis pidetty hyvänä ja rakastettu. Näytöllä oman vivahduksensa tunnelmaan antoi ajaton sisustus, jonka perusteella voisi luulla, että talon omistaja oli vain piipahtamassa naapurissa haravaa lainaamassa. Kalenterista meitä tuijotti viime lokakuun muuttolintu. Vain jäähtynyt posliinikupillinen kahvia pöydänreunalla puuttui.

Kiersimme läpi tutunoloisen keskikerroksen, yläkerran ja kellarikerroksen. Vain viimeksimainittu nostatti ryppyjä pragmaattisen apen kasvoille. "Siitä pitää sitten kaivaa, ja paljon." Itse mietin 1700 neliön tonttia, etupihan jättimäisten syreenien tuoksua keväällä, kasvimaan paikkaa eteläisellä takapihalla ja tulevan leikkimökin verhojen kuosia. "Lattia pitää piikata auki, eihän siellä varmaan mitään eristyksiä ole." Joku herkkä kukkaiskuosi olisi kiva. "Ja salaojitukset pitää varmaan myös tehdä." Karhunvatukkaa, ehdottomasti! Ja Sofialle mansikoita!

Kävin talolla toistamiseen paikallisen rakennusmiehen kanssa, joka sattui olemaan myös lapsuusajan naapurini. Saunaremontti olisi hieman halvempi, jos voisi ensin itse talkoilla purkaa vanhat rakenteet. Nyökkäilen innokkaasti; kyllähän me tyttöporukalla yksi sauna puretaan.Sitä vartenhan lapsuudenkaverit ovat, että otetaan vähän viiniä ja puretaan taloja! Kotona mies vaihtaa väriä niskasta alkaen, kun kerron remontin kustannusarvion ja mainitsen hoitavani "ne purkamishommat"itse. Seuraa luento maalaisjärjen käytöstä ja lapsiperheen tarpeista. Sovitaan, että asiaan palataan myöhemmin.


28. maaliskuuta 2012

Alku.

Se alkoi ehkä siitä, kun luin Judith O'Reillyn katkeransuloisen kirjan Wife In the North. Ehkä ironista, että rinnastin itseni nelikymppiseen, uraa luoneeseen lontoolaisnaiseen, joka joutuu muuttamaan perheensä mukana pohjoiseen, mutta näin kävi. O'Reillylle sopeutuminen oli vaikeaa. Tein omaa surutyötäni O'Reillyn rinnalla, sillä olihan se jotenkin arvattavissa, että mekin muuttaisimme pois pääkaupunkiseudulta ennemmin tai myöhemmin. 'Myöhemmin' tarkoitti meidän tapauksessamme sitä, että esikoisen eskariinmenoaika alkoi lähestyä. Kun mies sitten sai työtarjouksen sadan kilometrin päästä mahdollisesta tulevasta kotipaikkakunnasta, oli valittava muutto tai jossittelu.

Mies vaihtoi kotipaikkakuntaa ihan mielellään, siirryimmehän nyt aktiiviseksi osaksi sukua, joka on suurilta osin asunut paikkakunnalla aina. Pääkaupunkiseudun hektisyys ja pinnallisuus voi olla myytti, mutta mies tuntui rentoutuvan heti muuton jälkeen. Ja sulautui heti paikalliseen liikennekulttuuriin - viikon asumisen kuluttua ajatus kävelemisestä kauemmas kuin puolen kilometrin päähän herätti hänessä huvittuneisuutta: "mutta miksi kävellä, kun siellä tuuleekin?". Näin me maalaisjärkiset, villiä luontoa arvostavat pikkupaikkakuntalaiset.

Itse koin ajatuksen synnyinpaikkakunnalle paluusta vaikeaksi. Olin lähtenyt nuorena ja ehdottomana, tämä paikkakunta edusti kaikkea sitä ahdasmielisyyttä ja mahdollisuuksien puutetta, josta kaikesta kiinnostunut teini voi ahdistua. Lietsoin itseni muuttomyönteiseksi ajattelemalla sitä ihastuttavaa omenapuiden ja syreenien ympäröivää omakotitaloa, jonka me pienituloiset ostaisimme kaupunkikolmiomme hinnalla. Kun sitten synkkänä joulukuisena päivänä talsimme kiinteistönvälittäjän perässä toteamassa, ettei kumpikaan paikkakunnan myynnissä olleista kotiehdokkaista vastannut odotuksiamme (tai pankin odotuksia), oli nöyrryttävä vuokralaiseksi. Harvoin olen ollut yhtä katuvainen, kun kantaessani tavaroitamme vesisateessa kaupungin vuokrataloon tulevan naapurin poltellessa itsekäärittyä sätkää vieressä.

Talvi kääntyi kevättalveksi, ja aika kului töitä tehdessä. Aloin jo turtua väliaikaisasumukseen. Muutoksia kaihtava mies alkoi jo toipua muuton aiheuttamasta stressistä. Olin vannonut pyhän valan alkuvuoden rauhoittamiseksi muutoista vapaaksi, enkä käynyt katselemassa asuntoilmoituksia ollenkaan. Mutta yksi ovela asuntopas löysikin minut! Aiemmin etuoveen tehty hakuvahtini kertoi, että juuri sillä samaisella asuinalueella, jolla asuin itse lapsena ja jolla vanhempani edelleen asuvat, on tullut myyntiin yksi alkuperäiskuntoinen rintamamiestalo. Sitä oli käytävä katsomassa, edes mieheltä salaa.