Omaa aikaa etsimässä

Kuten kerrottua, viime vuosi meni hyvin pitkälti työn ehdoilla. Toisillehan tuo on arkea, mutta minä olen tehnyt niin vahvasti väliaikaisia keikkatöitä aina, että tuollainen ihan oman työn ja työyhteisön kehittäminen on aivan uutta ja tosi mukaansatempaavaa. Olen ollut työni kanssa aika pitkälti naimisissa, ja niinpä kaikenlainen itsensä kehittäminen onkin rajoittunut vain ammatilliseen puoleen. Tänä vuonna haluaisin olla vähän enemmän tasapainossa työn, perhe-elämän ja vapaa-ajan suhteen. Yhden askeleen olenkin jo tehnyt asian eteen: aloitan ensi perjantaina ilmajoogan. - Senkin tosin yhdessä kolmen työkaverin kanssa, jos rehellisiä ollaan. Mutta uskoisin silti, että siinä saa tunnin ajaksi päässä pyörivät ajatukset tauolle. Lisäksi olen nyt kohtalaisen tosissani merkkaillut kaloreita kännykkääni lataamaani appsiin, joka sitten ilmoittaa, jos ja kun olen syönyt liikaa. En yritä pudottaa painoani mitenkään hurjan paljon, mutta haluan vain varmistaa, etteivät talven kaamossyömisen aikana tulleet kilot jämähdä paikoilleen. Tuskin se laihtuminen tästä vuosi vuodelta helpottuukaan, kun ikä alkaa jo kolmosella...

Lisäksi yritän jatkossa jättää aikaa jollekin niinkin arkipäiväiselle kuin tv:n katsomiselle. En juurikaan katso mitään tv-ohjelmia suoraan lähetysaikaan, mutta tykkään kyllä katsella vaikkapa Netflixiltä jonkun sarjan kohtalaisen intensiivisenä katselumaratonina vaikkapa viikon sisään. Mieheni ei lämpene tuolle tahdille, joten valvon sitten yksin illat ja yöt, kun "jos vielä yksi jakso" -ajattelu saa valtaansa. Katsoin vähän aikaa sitten The Crownin ja tykkäsin tosi paljon. Brittisarjat viehättävät aina, varsinkin, jos niissä on vähän politiikkaa mukana. Lasten kanssa aloimme syksyllä katsoa Doctor Who:ta ja olemme kaikki nyt tosifaneja. Sarja sopii ihan hyvin jo alakoululaisillekin, sarjan vaihtuvat pahikset ovat aina niin örkkimäisiä ja selkeästi mielikuvituksen tuotetta. Milloinkaan ei ole liian aikaista opettaa lapsia nokkelan brittihuumorin ystäviksi!

http://www.denofgeek.com/us/tv/doctor-who/252271/doctor-who-the-questions-surrounding-series-10-and-beyond

Alitajuntani on selkeästi vaistonnut, että kuljemme kohti kevättä, sillä koko talven yöpöydällä pölyttyneet puutarhakirjat ovat alkaneet taas kiinnostaa. Olen lukenut lempikirjojani läpi uudestaan vuoden tauon jälkeen ja saanut taas paljon inspiraatiota. Tulevana kesänä haluaisin toteuttaa ainakin yhden istutusalueen luomisen talon varjoisalle puolelle, vieläpä paikkaan, johon putoaa katolta lunta talvisin. Maa on erittäin kovaa savimaata, joten jonkinlainen kohopenkki lienee ainoa mahdollisuus. Aamuauringon jälkeen suoraa säteilee valittuun kohtaan vain juhannuksen tienoilla myöhään illalla, joten paikka on todellakin aika varjoinen, vaikkakaan ei synkkä. Angervot voisivat toimia ainakin. Onhan tässä onneksi aikaa mietiskellä ja suunnitella - toteuttaminen on sitten asia erikseen ja todellinen näytön paikka.

Muuten taidankin ensi kesänä lähinnä yrittää parannella jo olemassa olevia istutusalueita ja pohdiskella, mitä entiseen mäntymetsään nyt voi istuttaa, kun maa tuskin pysyy happamana jatkossa ja aurinkoakin länsinurkka saa jatkossa huimat määrät. Täytynee käydä kaivamassa maahan pieni testikolo keväällä, jotta selviää, minkälaista maaperää siinä mustikan- ja puolukanvarpujen alla on. Joku pieni metsäpuutarha olisi kyllä ihana, mutta mitä on metsäpuutarha ilman puita?!

Toisen pitkän ajan päästä.

Aivan huomaamatta vierähti sekin vuosi. 2016 oli todellinen ruuhkavuosi, kaikkia kliseitä mukaillen. Maaliskuun lopulla päädyin töissäni yksikön johtajaksi, kun esimieheni lähti muihin hommiin. Siitä eteenpäin tuntui, että aika vyöryi ylitseni aivan valtavalla vauhdilla. Työni on intensiivistä ja ihanaa, mutta niin ovat myös alakouluikäiset lapsenikin. Niinpä koko ajan tuntuu, että vauhti on valtava.

Rakas puutarhani sai melkolailla lepokauden viime kesänä. Kaivoin yhteen kukkapenkkiin lisää kasvatusalaa ja sain yrttimaalle pari neliötä lisää, mutta siinä se olikin. Kotilot eivät pakkastalven jäljiltä suinkaan kuolleet, vaan voivat paksummin kuin koskaan, kun en ehtinyt tuhoamaan niitä. Ruhtinaallisesta kahden viikon kesälomasta vietin toisen perheen kanssa Kreetalla, joten siinäpä se viherpeukalon kesä menikin, toimistohommissa.

Ihan vähän pihalla tapahtui sitten kesän lopulla. Yhden syysmyrskyn jälkeen päätin, että pihalla kasvavat kaksi jättikokoista mäntyä voivat ehkä kuitenkin päätyä saunan kiukaaseen, ja tilasin puunkaatajan. Männyt olivat upeita ja ihan varmasti hyväkuntoisia, mutta minun mielenrauhani ei kestänyt sitä jännitystä, kun joka myrskyllä mietin, voiko taloon päin kallellaan oleva puu rysähtää yläkerrassa nukkuvien lasten päälle. 

Loka-marraskuun lumisateet tulivat hieman aikaisin tuon puusavotan kannalta, sillä pihalla oli vielä muutama kasa risuja jäljellä ensilumen aikaan. Ne tökkäävät nyt ikävästi vastaan kolatessa, mutta onpahan ainakin selvää, missä nurmikon rajat kulkevat. Minulla oli ihan törkeän kipeä iskiasvaiva juuri tuon puunkaadon aikaan, mutta itse asiassa suurten pöllien ronttaaminen ja vierittäminen varastoon tekikin tosi hyvää alaselälle. Piha tuntui oudon valoisalta ja avoimelta puiden kaadon jälkeen, mutta nyt talvella on jo huomattava ero siinä, miten paljon enemmän valoa pihaan tulee, kun länsirajalla ei ole enää suurta mäntyä varjostamassa. Saimme ainakin tunnin verran lisää ilta-aurinkoa pihaamme. Samassa rytäkässä pyysin puunkaatajaa pistämään matalaksi täysin pystyynkuolleen orapihlaja-aidan, ja ensi keväänä jännitetään sitten, nouseeko siitä aidantyngästä yhtään uutta kasvua. Jos ei, tulee kiire miettiä tilalle jotain muuta...